Lähi- ja korttitaikuuden historia Suomessa

Suomalaisen taikuuden historiaa on käsitelty aikaisemmin Taikapiirin historiikissa ja Heikki Nevala on kirjoittanut siitä kirjan Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja loihtutaiteilijoita” 2011. Myös Jokerissa on aikaisemmin käsitelty jo edesmenneitä esiintyjiä ja heidän tarinoitaan. Tämän artikkelin tarkoitus on raottaa lähi- ja korttitaikuuden historiaa Suomessa viimeisien viidenkymmenen vuoden ajalta.

Artikkelin informaatio perustuu suomalaisen taikuuden vaikuttajien haastatteluihin syksyltä 2013. Suurimmassa roolissa olivat Arto Airaksinen ja Markku Purho. Täydentävää tietoa sain myös Martti Sireniltä, Simo Aallolta, Risto Särökaarelta sekä Jokeri lehden artikkeleista. Artikkeli toimi pohjana Escorialin taikurikongressissa lokakuussa 2013 pitämässäni esitelmään ”History of card magic in Finland”.

Korttitaikuuden ensiaskeleet suomessa

Ensimmäinen suomenkielellä julkaistu korttitaikuuskirja on vuonna 1886 julkaistu“Kolmekymmentä sangen sukkelaa ja lystikästä kortti-konstia”. Kyseessä on enemmänkin pieni vihkonen, kuin kokonainen kirja, mutta joka tapauksessa sen sisältö koostuu yksinomaan korttitempuista. Seuraava kirja joka käsitteli taikatemppuja ja etenkin korttitaikuutta suomenkielellä, oli Sven Lindenin“Sibyllan salaisuudet” 1915.

Reijo Salmista, Solmu Mäkelää ja Julius Sundmania pidetään yleisesti suomalaisen korttitaikuuden pioneereina ja he alkoivat rakentaa uraansa 1940- ja 50-luvuilla. Huomionarvoista on kuitenkin että kukaan edellä mainituista ei varsinaisesti ollut erikoistunut korttitemppuihin. Yleisestikin Suomessa tuohon aikaan esiintyvät taikurit olivat lavataikureita. Jos joku teki pelikorteilla jotain, niin yleensä se oli erilaisia taidonnäytteitä tai korttimanipulaatiota. Mielenkiintoisena ja mainitsemisenarvoisena huomiona pidän myös Purhon kertomaa, että vaikka Solmu Mäkelää pidetään yleisesti suomalaisen korttitaikuuden edelläkävijänä, niin pääasiassa Mäkelän taidot korteilla rajoittuivat hyvin pitkälle erilaisiin taidonnäytteisiin korteilla ja korttitemppuja hän teki todella vähän. Purhon ja Airaksisen mukaan korttitemput eivät muutenkaan olleet suosittuja Suomessa ennen 1970-lukua.

Yleisemmällä tasolla 40- ja 50-lukujen korttitaikuus Suomessa oli hyvin pitkälle peräisin Ilmari Jäämaan“Taikurin kirjasta” 1938. Edistyneemmät taikurit myös tekivät temppuja ruotsalaisista taikurikirjoista, joita oli tarjolla hieman enemmän. 1950-Luvulla ilmestyivät ehkä merkittävimmät suomalaiset taikurkirjat; Solmu Mäkelän ”Suuri Taikakirja” 1951 ja Julius Sundmanin ”Suuri Taikurikirja” 1959. Mäkelän kirja on edelleen Suomen painetuin ja levinnein taikurikirja. Molemmissa on korttitaikuus edustettuna, mutta paljon niiden materiaalista on niin sanottua semi-matetaattista temppuila eikä varsinaisesti sisällä sorminäppäryydellä tehtyjä temppuja. Kirjoissa on myös paljon materiaalia joka on käännetty saksalaisista tai ruotsalaisista taikurikirjoista.

taikurikirjat

On myös huomionarvoista että lähitaikuus yleisesti oli Suomessa lähes tuntematon käsite 1970-luvulle asti. Purho esimerkiksi muisteli, että hän näki ensimmäisen taikurin esittämän korttitempun joskus 1960-luvulla Jukka Santasen esittämänä. Purho myös muisteli, että hänen ensimmäinen korttitaikuuskirjansa oli Cliff Greenin ”Professional Card Magic”. Toisena vaihtoehtona tuohon aikaan olisi ollut kuulemma saatavilla myös Henry Hayn ”Amateur Magicians Handbook”, mutta nimestä johtuen valinta osui Greenin kirjaan. Kuka ihmeessä nyt amatööreille tarkoitettua kirjaa haluaisi lukea? Molemmat toki ovat tänään alan klassikoita, mutta etenkin Henry Hayn kirjaa pidetään yleisesti yhtenä parhaista taikurikirjoista kun taas Cliff Greenin kirja on tullut taikureiden keskuudessa tunnetuksi suhteellisen vaativasta materiaalistaan.

Korttitaikuuden vähäiselle suosiolle on löydettävissä myös yhteiskunnallisia syitä. Ensimmäinen on se, että suomenkielellä ei ollut saatavilla laadukasta materiaalia korttitaikuudesta ja suomalaisten kielitaito oli myös suhteellisen heikolla pohjalla aina 70- ja 80-luvuille asti. Harva pystyi turvautumaan englannin, ruotsin tai saksankieliseen kirjallisuuteen taikatemppujen opettelemiseksi sillä kieliä ei vielä opeteltu kouluissa samalla tavalla kun nykyään. Ne harvat jotka kieliä hallitsivat, kyllä tilasivat kirjoja postimyynnistä ulkomailta, mutta tuokin prosessi oli nykymittapuilla äärimmäisen hidas ja vaikea. 70-Luvulla kuitenkin tapahtui koulu-uudistus ja televisio alkoi myös yleistyä ja näillä on ollut iso muutos suomalaisten kielitaidon parantumisessa.

Toinen syy oli Suomessa ollut pelikorttivero, joka ilmeisesti poistui lopullisesti vasta 1983. Esimerkiksi vuonna 1943 pelikorttivero oli 25 markkaa per pakka. Nykypäivän kurssin mukaan se on noin neljän euroa. Viimeisin tieto pelikorttiveron suuruudesta on vuodelta 1978, jolloin vero oli enää noin 75 senttiä. Veron maksoi pelikorttien valmistaja ja luonnollisesti sen hinta lisättiin pakan hinnan päälle. Pelikortit siis olivat suhteellisen kalliita. Mielenkiintoisena nippelitietona on hyvä tietää, että pelikorttiveron maksumerkintä lisättiin yleensä ruutu ässää, eikä pata ässään, kuten yleisesti luullaan. Myös kirkon ja uskonnon asema rajoittivat pitkään pelikorttien suosiota Suomessa. Kirkko piti pelikortteja pitkään huonossa maineessa ja yhteiskunnassa yleisestikin ne yhdistettiin uhkapeliin.

Korttitaikuuden suosio Suomessa kuitenkin lähti nousuun 1970-luvulla. Markku Purhon mukaan syynä tälle olivat Nick Trostin ”packet trickit” eli vain muutamalla pelikortilla tehtävät temput. Purho toi niitä matkoiltaan mukana Suomeen myytäväksi ja ne menivät hyvin kaupaksi. Trostin temput olivat vaikuttavia ja ne vaativat hyvin vähän taitoa, sillä ne perustuivat usein erikoispainettuihin pelikortteihin. Trostin temppujen vanavedessä myös kokonaiset tekopakat alkoivat valua Suomeen ja niiden suosio kasvoi nopeasti. Tuohon aikaan oli täysin tavallista, että taikuri kuljetti mukanaan jonkin sortin laukkua, joka oli täytetty muovilompakoilla ja erikoispakoilla. Esiintyessään taikuri sitten kaivoi laukusta noita lompakoita ja pakkoja, teki yhden tempun ja laittoi kortit pois samalla ottaen esiin seuraavaa temppua varten tarvitsemansa erikoispakan. Aikanaan tuossa ei koettu olevan mitään erikoista tai väärää ja kieltämättä näin 40 vuotta myöhemminkin tuota aikaa edelleen eläviä taikureita näkee aina silloin tällöin.

Toki toiset olivat jo tuolloin valmiita harjoittelemaan. 1970-Luvulla Suomessa muutamaa taikuria puraisi ”uhkapelikärpänen”, joka jätti jälkensä suomalaiseen taikuuden historiaan kahden kirjan muodossa. Markku Tapio Sarastamon ”Korttitaituri” julkaistiin 1972 ja Timo Klemolan ”Korttitekniikkaa” 1980. Sarastamon kirja oli vuosikymmeniin ensimmäinen suomalainen kirja, joka oli omistettu vain korttitaikuudelle ja tekniikalle. Kirjat ovat itseasiassa tänäkin päivänä harvoja suomalaisia taikurikirjoja joissa käsitellään esimerkiksi korttien valejakamista.

1970-luvulla Purhon rooli Suomalaisen taikurikulttuurin luomisessa otti ison askeleen eteenpäin. Purho alkoi muun muassa tuoda laajemmin ulkomailta välineitä Suomeen ja kääntää temppujen ohjeita suomeksi. Tämä teki niiden opettelemisesta paljon helpompaa keskiverto harrastajalle. 80-Luvulla kuvaan astuivat myös ensimmäiset taikurivideot. Ne olivat kalliita, mutta niiden etuna oli visuaalinen oppiminen. Enää ei tarvinnut ymmärtää kieliä, sillä oppiminen oli mahdollista pelkästään katsomalla.

close-up taikuri

Suomen ensimmäinen lähitaikuri?

Artikkelia koostaessani esiin nousi myös mielenkiintoinen sivukysymys; Kuka oli Suomen ensimmäinen lähitaikuri? Siis taikuri joka esitti pienimuotoisempaa lähitaikuutta. Asiaa on käsitelty aikaisemmin myös Suomalaisessa taikureille suunnatussa lehdessä Jokerissa ja tarjolla on periaatteessa kolme nimeä. Monet ovat sitä mieltä, että ensimmäinen ammattimainen close-up taikuri Suomessa oli Risto Särökaari, joka esiintyi pubeissa ja ravintoloissa 1980-luvun alkupuolella. Särökaaren muistin mukaan hän teki tuohon aikaan paljon materiaalia kolikoilla Slydinilta ja korttitaikuutta, jonka hän oli opetellut ”Royal Road to Card Magic” ja Harry Loraynen ”Close-Up Card Magic” kirjoista. Särökaari oli myös tutustunut laajasti ”Jinx” lehteen, jota hän oli hankkinut Euroopan kongresseista.

Toisaalta taas ensimmäinen taikuri joka teki lähitaikuutta laajemmassa kaupallisessa mielessä oli Timo Kulmakko. Purhon mukaan Kulmakko oli ensimmäinen, joka myös siirsi lavalle yleensä korttitaikuudessa lähellä käytettyjä tekniikoita kuten classic forcen. Mutkikkaammaksi asian tekee se, että Reijo Salminen oli kuitenkin henkilö, joka toi suuren osan korttitaikuuden klassikoista ja tekniikoista Suomeen. Salminen oli tuttu näky monissa isommissa eurooppalaisissa taikurikongresseissa ja hän toi aina matkoilta mukanaan lukuisia temppuja ja kirjoja. Salminen oli myös ensimmäinen Suomessa joka käytti Elmsley counteja, corner shorteja tai esitti vaikkapa korttitaikuuden klassikko ”Card Warpia”. Salminen kuitenkin esitti lähitaikuutta hyvin pitkään vain sosiaalisissa tilanteissa, ei maksetuilla keikoilla. Salmisen merkitys on kuitenkin close-up taikuuden tulemisella Suomeen todella merkittävä. Lopulta sillä kumpi oli ensin, Särökaari vai Kulmakko, ei ole väliä. Molemmat ovat toimineet lähitaikuuden ja korttitaikuuden edelläkävijöinä Suomessa.

Paul Harris ”kuumeesta” taikuuden kulta-aikaan

Jos 1970-luku oli ”packet trickien” aikaa, niin 1980-luvulla Suomeen levisi ”Paul Harris kuume”. Taikuri Tom Ogden kävi Kouvolan Taikapäivillä vierailulla 1980-luvun puolivälissä ja Genii lehden kolumnissaan maaliskuussa 1986 hän kirjoittaakin kokemuksia matkaltaan. Ogden muun muassa kirjoittaa;”At Kouvola I met Magician Mika Leskinen who performed the collected works of Paul Harris endlessly”. Nippelitietona voi jälleen tuoda ilmi, että Mika Leskinen on itse asiassa ensimmäinen suomalainen taikuri, joka on voittanut kansainvälisen palkinnon korttitaikuudessa taikureiden PM kisoissa 1985, jossa hän voitti korttitaikuuden juniorisarjan. Korttitaikuus oli ollut omana sarjanaan PM kisojen ohjelmassa jo 60-luvulta, mutta Suomeen ei siitä menestystä aikaisemmin tullut. Purho jopa muisteli, että suomalaisia ei olisi sarjassa edes kilpaillut ennen 80-lukua. Noihin aikoihin PM kisojen lähitaikuussarjoja dominoivat ruotsalaiset ja lavasarjoja norjalaiset. Etenkin lähitaikuudessa Suomi tuli selvästi Ruotsia perässä. Tosin Olava Airaksinen kävi voittamassa PM kisojen lähitaikuussarjan kupit ja pallot esityksellään 1960-luvun loppupuolella. Genii artikkelissa Ogden myös mainitsee, että Purho oli kertonut Suomessa tuolloin olevan noin 200 taikuuden harrastaaja ja silti Purho oli onnistunut myymään yli 100kpl Michael Ammarin ”Topit” kirjaa. Henkilökohtaisesti koen tuon mielenkiintoisena, sillä edelleen yli 20 vuoden aikana olen ehkä nähnyt tai kuullut alle viiden suomalaisen taikurin ikinä käyttäneen topitia.

Kasvanut kielitaito ja materiaalin saatavuus, videot ja Kouvolan taikapäivät potkaisivat lähi- ja korttitaikuuden kunnolla liikkeelle 80-luvulla. Taikuuden harrastajamäärät alkoivat nousta tasaisesti ja joukosta alkoi erottua nuoria lupauksia, joiden kiinnostus suuntautui nimenomaan lähitaikuuteen. Tuohon nuorten ryhmään kuuluu muun muassa Simo Aalto ja Suomen ensimmäinen lähitaikuuden FISM palkinto 1991, sekä Iiro Seppänen ja Christian Engblom. 1990-Luku oli taikuuden näkyvyyden kannalta Suomessa kulta-aikaa. Nuoremmat lukijat eivät asiaa ehkä muista, mutta Seppäsellä oli 90-luvun puolivälistä vuosituhannen vaihteeseen oma vuosittainen TV show MTV3:lla ja Nelosella. Etenkin sarjan pari ensimmäistä tuotantokautta on edelleen ehkä parasta taikaviihdettä, jota Suomen televisiossa on minun aikanani suomalaisten toimesta esitetty. Taikuutta näytettiin muutenkin paljon televisiossa, siis kunnon taikuutta, ei nykypäivän tv taikuusroskaa. Vuosittain televisiosta tuli ”World Greatest Magic” spesiaalit, ”Magic from Monaco” spesiaalit, ”Great Magic of Las Vegas”, David Copperfieldin show jne. Harrastajamäärät nousivat kovaa vauhtia ja lukuisat tämän päivän Suomen ammattitaikurit saivat kipinänsä alaan tuolloin, mukaan lukien allekirjoittanut

Seppanen ja Engblom

Taikuus Suomessa 2021

Taikuus elää ja voi Suomessa suhteellisen hyvin 2021. Korona on toki vaikuttanut rajusti myös taikureihin, mutta karkean arvioin mukaan Suomesta löytyy noin 1000 taikuuden harrastajaa. Esiintyviä taikureita on noin 100 ja täysipäiväisiä ammattitaikureita, jotka eivät tee muuta siviilityötä vaan elävät yksinomaan taikuudella on noin 20-30 henkeä. Tosin nämä luvut ovat suuntaa antavia koska alalla on edelleen jonkin verran vaihtuvuutta ja Internetin myötä etenkin nuoret alasta kiinnostuneet eivät enää ajaudu yhtä voimakkaasti Suomessa alalle järjestettäviin tapahtumiin, sillä monet kokevat että he näkevät kaiken jo Internetistä tai vaihtoehtoisesti he eivät ehkä ole edes tietoisia että alan sisällä järjestetään Suomessakin tapahtumia. Taikuus ei näy televisiossa kovinkaan vahvasti, mutta muutamia taikureita kiertää teattereissa ja jaksaa järjestää taikuuden ympärille rakennettuja iltamia. Pääosa taikureista kuitenkin ansaitsee elantonsa esiintymällä yksityistilaisuuksissa joko yrityksille tai yksityishenkilöille.